Leimaaminen, erottelu ja vastakkainasettelu koetaan ”suvaitsevaisissa” länsimaissa suorastaan ihmisoikeusrikkomuksiksi. Joskus tämä on aiheellinen arvio, muttei läheskään aina.
Ihmiskielen sanat ovat luonteeltaan sellaisia, että ne luonnostaan leimaavat asioita nimenomaan erottamalla niitä muista. Esimerkiksi vaaleatukkainen on tarpeellinen, mielekäs ja käyttökelpoinen sana juuri siksi, että se asettaa kohteensa kontrastiin kaikkien niiden ihmisten kanssa, joiden tukka ei ole vaalea. Jos kaikki ihmiset olisivat vaaleahiuksisia, meillä ei olisi sanaa hiusten värin kuvaamiseen. Sellaista ei tarvittaisi.
Sanojen väärinkäyttö on mahdollista. Käsitteestä voidaan tehdä merkityksetön, niin ettei se enää kuvaa kohdettaan hyvin –tai kenties lainkaan. Jos väärän suvaitsevaisuuden tai vinksahtaneen tasa-arvoisuuden nimissä sovittaisiin, että oikeastaan kaikkia ihmisiä tulisi kutsua vaaleahiuksisiksi, sana menettäisi käyttökelpoisuutensa. Se ei kuvaisi mitään havaittavissa olevaa todellisuutta, koska se olisi liian inklusiivinen.
C. S. Lewis huomauttaa eräässä esseessään, että englannin sana gentleman (herrasmies) menetti vähitellen alkuperäismerkityksensä. Se viittasi alunperin mieheen, jolla oli asepuku ja maaomaisuutta (siis herraan), mutta ihmiset alkoivat rationalisoida: ”Eikö tärkeintä ole se, että mies on hyvä mies? Ja eikö tuollaisessa miehessäkin hienointa ole se, että hän on (jos on) juuri hyvä mies, ei hänen asepukunsa tai maansa? Eikö maaton John, joka on kuitenkin mukava mies, ole siinä mielessä enemmän gentleman kuin Edward, jolla on maata ja asepuku, mutta joka ei ole mukava?”
Vähitellen sana gentleman lakkasi merkitsemästä aatelismiestä ja alkoi tarkoittaa yksinkertaisesti hyvää miestä. (Sama pätee tietysti suomeen: herrasmies on nykyään se, joka käyttäytyy kohteliaasti, ei kartanonherra.) Ongelma on tietysti siinä, että kielessä oli jo täysin sopiva ilmaisu kuvaamaan hyvää miestä: hyvä mies. Sen käyttämisen sijasta oli ajattelemattomalla kielenkäytöllä tärvelty hyvä ja käyttökelpoinen sana, jolle olisi ollut tarvetta.
(Toki on syytä myös huomata, että termi hyvä mies on aivan yhtä leimaava, erotteleva ja vastakkainasetteleva kuin huonoksi koettu gentleman alun perin – ainoastaan suhteessa eri viiteryhmään. Jonkun kutsuminen hyväksi mieheksi antaa ymmärtää, että kaikki miehet eivät ole hyviä. Jos jälkimodernin relativismin vuoksi suvaitsevaisesti sovitaan, että kaikkia miehiä on kutsuttava hyviksi, koko käsite menettää merkityksensä. Ei ole tarvetta nostaa ketään erilleen kutsumalla häntä hyväksi mieheksi; kaikkihan sellaisia ovat.)
Ei ole yllättävää, että samaan hengenvetoon Lewis nostaa esiin sanan kristitty. Se on kärsinyt samasta inflaatiosta kuin gentleman; kristitty mies on monille sama asia kuin hyvä mies. Mutta sana kristitty merkitsee paljon enemmän kuin vain hyvää miestä: alun perin se tarkoitti henkilöä, joka oli Jeesuksen oppilas. Vähimmäismerkityksessään kristitty on joku, joka pyrkii seuraamaan Jeesuksen opetuksia – ja juuri siksi hän on käytännön tasolla hyvä mies.
Pointtini on tämä: jos ajattelemattoman ”suvaitsevaisuuden” nimissä ruvetaan puskemaan kirkon seiniä aina vain leveämmälle, niin että ensin kristittyjä ovat kaikki maksavat kirkon jäsenet, sitten kristilliselle perinnölle rakentuneen Suomen kansalaiset ja lopulta myös ”kristillisiä arvoja” heijastavat muiden uskontojen edustajat, emme ainoastaan menetä hyvää ja käyttökelpoista sanaa, jota tarvitaan merkitsemään tiettyä ihmisryhmää: erottamaan Jeesuksen opetusten seuraamiseen tähtääviä ihmisiä (Matt. 7:24-25) niistä, jotka eivät näistä opetuksista piittaa (Matt. 7:26).
Sen lisäksi koko rakennus romahtaa, ”ja sen huoneen sortuminen oli suuri” (Matt. 7:27).
(Tämä teksti julkaistiin ensimmäisen kerran 28.4.2007. Sen ajankohtaisuus ei ole näemmä vähentynyt.)
reunahuomautuksia 