Kiusaamisen sietämätön keveys

Homoparien adoptio-oikeutta vastustetaan toisinaan vetoamalla kiusaamiseen. Adoptiolapset joutuisivat hyvin todennäköisesti kokemaan luokkatoveriensa pilkkaa ja syrjintää. Koulussa kiusaamisen aiheeksi riittää yleensä se, että lapsella on kaksi silmää; kaksi isää tai kaksi äitiä johtaa vielä varmemmin samaan lopputulokseen.

Logiikka tässä argumentaatiossa on nähtävästi seuraavanlainen:

1. Jos henkilöt A ja B saavat lapsen X, niin vähänkö sitä kiusataan!
2. Kiusaaminen aiheuttaa X:lle eettisesti kestämätöntä kärsimystä.
3. Siispä X:llä ei ole oikeutta rakastaviin vanhempiin.

Myönnän vastustavani homoparien, yksinhuoltajien, hippikommuunien ja jalkapallojoukkueiden oikeutta adoptoida lapsia. Vastustukseni perustuu kuitenkin aivan muihin syihin kuin ”argumenttiin kiusaamisesta”. Edellä esitetty ajatuskulku kaikkine muunnelmineen on aina ollut mielestäni naurettava, epäjohdonmukainen ja täysin kelvoton peruste minkään ilmiön vastustamiseen.

Tavallisella järjellä ja oikeustajulla varustettuna ihmisenä olen pitänyt pahantekijöitä syyllisinä omiin tekoihinsa ja vastuullisina omista moraalisista valinnoistaan sen sijaan, että vierittäisin syyn heidän uhriensa harteille. Jos Jokisen kaksoset ilkkuvat punatukkaista Lissua, on täysi oikeusmurha vaatia Lissua ajamaan hiuksensa pois tai kieltää häneltä koulunkäynti, jotta kiusaaminen loppuisi. Kiusaaminen johtuu kiusaajista, ei uhrista. Siksi järkevä ja oikeudenmukainen ratkaisu olisi puuttua Jokisten omaan käyttäytymiseen.

(Samasta syystä en ole voinut käsittää, että muslimimaissa raiskauksen uhri pyritään tyypillisesti kivittämään hengiltä. Oikeustajuni sanoo, että jos kolme miestä käy avuttoman naisen kimppuun ja makaa tämän väkisin, he ovat itse syyllisiä omiin tekoihinsa ja vastuullisia omista moraalisista valinnoistaan. Jos joku on pakko kivittää, mielestäni murikoiden tulisi kopsahdella raiskaajan kalloon.)

Olen kuitenkin oivaltanut kuuluvani vähemmistöön. Melkoinen osa suomalaisista on näet sitä mieltä, että toisinaan pahanteon uhri on olemuksellaan ja olemassaolollaan ansainnut kärsimyksensä. Kiusaajat eivät aina ole syyllisiä omiin tekoihinsa ja vastuullisia omista moraalisista valinnoistaan. Vaatimus, että he tarkastelisivat asenteitaan, muuttaisivat toimintaansa ja lakkaisivat tuottamasta tuskaa viattomalle lapselle, on esimerkiksi toimittaja Anna Perhon mielestä ”jeesustelua” (muista tasapainon vuoksi lukea myös tämä).

Kyseessä on se tapaus, jossa A ja B ovat syntymättömän lapsen X biologiset vanhemmat. Koska lapsi ei oikein sovi juuri nyt heidän suunnitelmiinsa, A ja B ”eivät toivo” häntä. Ja koska ”ei-toivotun lapsen elämä on helvetin kurjaa”, heillä on mielestään ilmiselvä moraalinen oikeutus surmata tuo syntymätön lapsi abortin kautta.

Mutta miksi X:n elämä on niin kurjaa?

Tulevatko Jokisen kaksoset lällättämään ruokavälitunnilla? ”Sun äitis ja isäspä on toivottomia!”

Katsooko muu yhteiskunta X:ää pitkin nenänvartta? ”Yäk, taas yksi ei-toivovien vanhempien lapsi…”

Ehei. X:n elämä on kurjaa siksi, että hänen omat vanhempansa kiusaavat häntä jatkuvasti. Sanoilla, äänenpainoilla, teoilla ja tekemättä jättämisillä he antavat ymmärtää, että X:n ei tulisi olla olemassakaan, ja siksi häntä saa kohdella miten piittaamattomasti tahansa. Olen jo kauan sitten suomentanut väitteen ei-toivottujen lasten kurjuudesta seuraavasti:

En tahdo tätä lasta. Jos hän saa elää, aion kohdella häntä niin huonosti, että hän toivoisi olevansa kuollut. On siis parempi tappaa lapsi heti ja säästää hänet tuskalta, jonka minä aion hänelle aiheuttaa.

Toisin sanoen:

1. Jos henkilöt A ja B saavat lapsen X, niin vähänkö sitä kiusataan!
2. Kiusaaminen aiheuttaa X:lle eettisesti kestämätöntä kärsimystä.
3. Siispä X:llä ei ole oikeutta rakastaviin vanhempiin. (He saavat olla niin julmia kuin haluavat.)

Olen täysin samaa mieltä kohdasta 2. On eettisesti kestämätöntä, että ketään kiusataan. Vastuu tästä kiusaamisesta ei kuulu viattomalle lapselle, vaan hänen kiusaajilleen. En voi käsittää, miksi vastuullisuuden vaatiminen kahdelta aikuiselta, jotka vieläpä ovat lapsen biologisia vanhempia, on joillekin niin mahdoton ajatus.

Eräs pikkuseikka on syytä muistaa. Homoparin tapauksessa lapselta kielletään vain oikeus adoptiovanhempiin, koska koulukaverit kiusaisivat. Ei-toivotun lapsen tapauksessa häneltä kielletään oikeus elämään, koska omat vanhemmat kiusaisivat. Jos päättely on kestämätöntä ensimmäisessä tapauksessa, se on sitä myös jälkimmäisessä.

Lohdullista on tietenkin se, että 3-vuotias Esteban, jonka Pentti ja Mikko haluaisivat adoptoida Venezuelasta, on viime kädessä vain möykky erikoistuneita soluja.

Niin että ei se ole niin vakavaa, jos sitä vähän kiusaa.

Advertisement