Palvelukseen halutaan: syy

Yhteiskunnilla on kolme tapaa suhtautua jäsentensä tekemisiin: rajoittaa, sallia tai kannustaa.

Ensiksikin yhteiskunta rajoittaa lainsäädännöllisin keinoin jäsentensä sellaisia tekemisiä, jotka vahingoittavat muita jäseniä suoraan tai välillisesti. Raiskaukset ja julkisissa tiloissa tupakointi on kielletty kokonaan, koska nämä teot vahingoittavat muita suoraan. Välillisesti tupakointi vahingoittaa muita terveydenhuoltokustannusten muodossa: pitkäaikaistupakoinnin aiheuttamien sairauksien hoito maksaa. Koska haitta on huomattava eikä sivistysvaltio voi kuitenkaan potkaista ketjupolttajia mäelle oman onnensa nojaan, tupakkaa verotetaan raskaasti. Mitä haitallisempaa toiminta on, sitä voimakkaammin sitä sanktioidaan.

Yhteiskunta sallii eli suvaitsee sellaista toimintaa, jonka ei voi katsoa olevan erityisen vahingollista, mutta joka ei myöskään tuo kummempaa lisäarvoa yleiseen hyvinvointiin. Suurin osa asioista kuuluu libertaarisessa oikeusvaltiossa tähän lokeroon. Eritoten amerikkalaiset ovat tarkkoja siitä, ettei valtiolla yleensä ole mitään oikeutta sekaantua yksittäisen kansalaisen elämään, koska valtio on kansalaisia varten eikä päinvastoin. Niinpä ihmisiä ei vangita vääränvärisistä vaatteista tai vääristä mielipiteistä muualla kuin Pohjois-Korean kaltaisissa diktatuureissa. Yksilö saa valita vapaasti, harrastaako hän uimista vai lenkkeilyä, vaikka pommien rakentelu ei kuulukaan vaihtoehtojen piiriin.

Sellaista toimintaa, josta on huomattavaa hyötyä yhteiskunnan jäsenille, yhteiskunta pyrkii erikseen kannustamaan erilaisilla tukimuodoilla ja julkisin tunnustuksin. Koska kansanterveydelle koituu merkittävää hyötyä siitä, että maan nuoret toivot eivät makaa Pleikkarien tai Salkkarien edessä 24/7, nuorille suunnattua liikuntatoimintaa tuetaan yhteiskunnan varoin. Yhdistykset ja järjestöt, jotka vaikuttavat päätoimisesti ja suotuisasti ihmisten sivistykselliseen tilaan, voivat saada verovapaan yhdistyksen aseman. Kaikki tämä tietenkin maksaa jotain joko suoraan tai välillisesti verotulojen putoamisen muodossa, joten tavoitteena on, että tuetusta toiminnasta koituu kustannuksiaan enemmän hyötyä yhteiskunnalle.

Tästä päästäänkin taas aiheeseen, josta on paras puhua, ennen kuin siitä tehdään ajatusrikos. 🙂

Koska yhden miehen ja yhden naisen väliset, uskolliset ja pitkäkestoiset parisuhteet joukkona, säännönmukaisesti ja luonnostaan (”as a group, as a rule and by nature”) tuottavat seuraavan täyspäisen sukupolven, yhteiskunnat ovat kaikkina aikoina pyrkineet kannustamaan jäseniään sitoutumaan tämänkaltaisiin parisuhteisiin erilaisin lainsäädännöllisin keinoin. Elleivät avioliitot pääsääntöisesti tuottaisi seuraavaa sukupolvea, yhteiskunnalla ei olisi mitään perustetta sekaantua ihmisten yksityiselämään ja jakaa avioliittotodistuksia.

Jos miehet ja naiset eivät hanki keskenään jälkeläisiä, yhteiskunta tuhoutuu yhdessä sukupolvessa. Jos miehet ja naiset hankkivat keskenään jälkeläisiä, mutta eivät sitoudu kasvattamaan näitä vaan loikkivat vuoteesta vuoteeseen miten sattuu, lasten ja nuorten pahoinvointi aiheuttaa valtavia yhteiskunnallisia ongelmia ja myös kustannuksia. (Lisäsin sanan täyspäinen yllä olevaan kuvaukseen juuri siksi, ettei kukaan kuvittelisi seuraavan vastuullisen sukupolven ilmestyvän itsestään ilman uskollisia ja pitkäkestoisia parisuhteita.)

Kannustimet ovat vaihdelleet eri aikoina, mutta perheisiin kohdistuvia rikoksia on aina pidetty raskaina. Missä perheen on katsottu olevan tärkeä yhteiskunnan perusyksikkö (joka se onkin), sitä on kohdeltu esimerkiksi verotuksessa ja perinnönjaossa erityisellä tavalla. Nyttemmin avosuhteet ovat yleistyneet niin paljon, että niitä on esimerkiksi Suomessa alettu kohdella lähes avioliittojen tavoin. Kunhan avosuhde on uskollinen ja pitkäkestoinen (USA:ssa nk. common-law marriage eli tapaoikeuteen perustuva avioliitto), sekin tuottaa täyspäisiä seuraavan sukupolven jäseniä. Yhteiskunnat, jotka ehdoin tahdoin hajottavat perheitä ja tekevät perheen hyvinvointiin sitoutumisesta epäedullista, epämuodikasta ja taloudellisesti kannattamatonta, saavat sormilleen yhden sukupolven kuluessa.

Siitä asti kun homoseksin harjoittaminen poistui rikoslaista, seksuaalivähemmistöt ovat saaneet toteuttaa itseään vällyjen välissä yhteiskunnan suostumuksella ja elää niin halutessaan pariskuntina. Heidän parisuhteenmuodostustaan ei siis rajoiteta, vaan tällä haavaa se sallitaan. Mutta kun vaaditaan oikeutta sukupuolineutraaliin avioliittoon tai edes rekisteröityyn parisuhteeseen, on täysin maalliselta ja yhteiskunnalliselta kannalta aivan oikeutettua esittää painava kysymys: mitä syytä yhteiskunnalla on erityisesti kannustaa samaa sukupuolta olevia pareja muodostamaan uskollisia ja pitkäkestoisia parisuhteita, joita nämä saavat kutsua avioliitoiksi? Mikä on se hyöty, joka ylittää kannustamisesta koituvat kustannukset?

Kun syytä/hyötyä ei osata tai viitsitä nimetä, kysellään, mitä ne kustannukset sitten ovat muka olevinaan. Verohelpotusten ja muiden taloudellisten kustannusten lisäksi on otettava kerrannaisvaikutukset huomioon. Ahkerasta propagoimisesta huolimatta ihmisen seksuaalisuus on hyvin muovautuva ilmiö ja esikuvilla on väliä. Lesbovanhempien lapsista 24 % ilmoitti nuorena aikuisena, että hänellä oli ollut homoseksuaalinen suhde ja 64 % ilmoitti harkinneensa sellaista (Stacey & Biblarz, 2001). Nämä osuudet ovat huomattavasti suuremmat kuin väestössä keskimäärin. Homoisien pojista 9 % eli yli nelinkertainen määrä kasvoi homoiksi (Bailey 1995), kun homomiesten osuus väestöstä oli 2,2 %. Lesboäitien tyttäristä 12 % kasvoi lesboiksi, kun lesboja oli väestöstä 1,1 % (Tasker & Golombok 1995).

Onko tässä sitten jotakin ei-toivottavaa? Eikö demografia saisi muuttua sellaiseksi, että 10–15 % väestöstä olisi homoseksuaaleja?

Maissa, joissa homoavioliitot ovat olleet sallittuja, ne eivät ole osoittautuneet kestäviksi. Hollannissa keskimääräinen homoavioliitto kestää noin kaksi ja puoli vuotta. Naisten väliset liitot päättyvät eroon moninkertaisella tiheydellä heteropareihin verrattuna. Miesten liitot pärjäävät yllättäen tilastollisesti hiukan paremmin kuin heteroliitot, mutta niissä pyrkimyksenä ei olekaan pysyä uskollisena aviokumppanille. Samainen hollantilaistutkimus totesi, että homomiehillä on keskimäärin 8 avioliiton ulkopuolista sukupuolikumppania vuodessa. Voisi ajatella, että yksi yhteiskunnallinen syy olisi homoseksuaalien parisuhderallin rauhoittaminen, mutta tällainen vaikutus näyttää jääneen mitättömäksi.

Vaikka homoavioliitto on ollut Hollannissa mahdollinen jo yli vuosikymmenen, vain 3 % aikuisista homoseksuaaleista (yksi valmis pariskunta kymmenestä) meni naimisiin ensimmäisen kolmen vuoden jälkeen (2001–2004). Niin pieni osa homopopulaatiosta on aidosti kiinnostunut yksiavioisesta, elinikäisestä parisuhteesta, että homoavioliiton mahdollistava laki vahvistaa enemmän homoelämäntavan hyväksyttävyyttä eli homoalakulttuuria kuin avioliittoa itseään. Tuohon alakulttuuriin puolestaan liittyy huomattavan korkea sukupuolitautien, mielenterveysongelmien, aineiden väärinkäytön, useiden sukupuolikumppanien ja lyhytkestoisten sukupuolisuhteiden riski – niissäkin maissa, joissa homoseksuaalisuus hyväksytään avoimesti ja sitä ”juhlitaan”, joten kyse ei ole valtaväestön syrjivien asenteiden aiheuttamista ongelmista. Suuntautumisen lisääntyminen tuottaa lisää ihmisiä, joilla näitä ongelmia esiintyy. Tämä ei ole yhteiskunnalle edullista.

Muina kustannuksina voidaan mainita esimerkiksi se, että rekisteröityjen parisuhteiden saapuminen Pohjoismaihin on aiheuttanut voimakkaan piikin avioliiton ulkopuolella syntyneiden lasten määrään (Kurtz 2004). Tämä on luonnollista, sillä homoliittojen hyväksyminen pohjautuu retoriikkaan, joka irrottaa lasten saamisen uskollisen ja pitkäkestoisen parisuhteen eli avioliiton viitekehyksestä. Avioliitto ei siis kuulu parisuhteeseen, lisääntyminen ei kuulu avioliittoon eikä miesten ylipäänsä tarvitse ottaa vastuuta lapsistaan. Hollannissa ilmiö alkoi samassa yhteydessä eikä ole vähentynyt homoavioliiton sallimisen jälkeen.

Yksi tärkeä kustannus todellisille ihmisoikeuksille kuten sanan- ja mielipiteenvapaudelle on jo nähty useista esimerkeistä. Vaikka homoaktivistit saarnaavat suvaitsevaisuutta ja moniarvoisuutta, useimmilla näyttää olevan täysin päinvastaiset poliittiset ja uskonnolliset päämäärät. Euroopan, Kanadan ja Yhdysvaltojen kehitys viittaa siihen, että homoparisuhteiden yhteiskunnallinen ”tasaveroistaminen” synnyttää suvaitsemattomuuden ja mahdollisten viharikosten aallon niitä kohtaan, jotka erehtyvät ilmaisemaan julkisesti kriittisen suhtautumisensa homoseksuaalista käyttäytymistä kohtaan. Ne, jotka eivät yhdy juhlimaan moninaisuutta, ovat ahdasmielisiä, ennakkoluuloisia ja syrjiviä foobikkoja, joita ilmeisesti saa ja tulee vahingoittaa kaikin laillisin ja joskus laittominkin keinoin.

Näiden moninaisten kustannusten ja tähänastisen kokemuksen valossa haluaisin vihdoinkin kuulla, miksi yhteiskunnallinen kannustus tulisi ulottaa vielä nykyistäkin laajemmissa mittasuhteissa homoseksuaalien parisuhteisiin? Toisin sanoen: mikä on syy, missä on hyöty – ja miksi se saavutetaan antamalla näille suhteille avioliiton status?

Advertisement