Suomi, tasa-arvon kehitysmaa

Alan lopullisesti kyllästyä julkisen keskustelun tasoon rakkaassa kotimaassamme. Sitten tulin ajatelleeksi, että ehkä se on väsytystaktiikan suosijoiden tarkoituskin. Että kun suuri yleisö ei enää kerta kaikkiaan jaksa kuunnella, kuinka valheita yritetään pelkän tylsämielisen toiston voimalla saada tosiksi, niin voitto on saavutettu. Kun kukaan ei enää intä vastaan, kaikki ovat samaa mieltä ja ainoa mielipide on osoittautunut enemmistön mielipiteeksi.

Tarkoitan – vaikea arvata – äskeisen lakivaliokunnan äänestyksen seurauksena syntynyttä mediaruikutusta. Kuinka tasa-arvoisen avioliittolain etenemistä tahallaan jarrutetaan, kuinka kaikkien tulee olla tasa-arvoisia lain edessä kaikista tekijöistä huolimatta ja kuinka maamme on kansanedustaja Aino-Kaisa Pekosen mukaan muuttumassa ihmisoikeuksien, nähtävästi myös tasa-arvon, kehitysmaaksi.

”Me uskomme, että kaikilla ihmisillä on oikeus solmia avioliitto sukupuolesta ja seksuaalisesta suuntautumisesta riippumatta”, toteaa vastikään perustetun Tasa-arvoinen Suomi -yhdistyksen puheenjohtaja Senni Moilanen.

Uutispaukku Moilaselle ja muille yhdistyksen jäsenille: Suomessa kaikilla ihmisillä on jo oikeus solmia avioliitto sukupuolesta ja seksuaalisesta suuntautumisesta riippumatta. Riippumatta siitä, onko henkilö mies vai nainen, hetero vai homo, hänen sallitaan solmia lain määrittelemä avioliitto voimassa olevin reunaehdoin. Nämä reunaehdot ovat kaikille samat sukupuolesta ja seksuaalisesta suuntautumisesta riippumatta. Nykyinen laki on täysin yhdenvertainen ja tasa-arvoinen, ihmiset täysin yhdenvertaisia oikeuksiltaan. Homon avioliittohakemusta ei hylätä siksi, että hän olisi rastinut homofobisen virkamiehen mielestä ällöttävän ruudun sarakkeessa ”seksuaalinen suuntautuminen”, vaan koska hän haluaa mennä naimisiin tavalla, joka ei ole sallittu kenellekään.

Ymmärrän toki, ettei homo halua solmia avioliittoa vastakkaisen sukupuolen edustajan kanssa. Sama oikeus hänellä kuitenkin on, eikä se kenenkään muunkaan kohdalla tarkoita sitä, että saan määritellä käsitteen avioliitto omien mieltymysteni mukaisella tavalla ja valittaa sen jälkeen, ettei minulla ole oikeutta ”avioliittoon”.

Pyrkikää kaikin mokomin muuttamaan avioliiton määritelmä sellaiseksi, että kuka tahansa saa mennä naimisiin juuri sen ihmisen (tai niiden ihmisten!) kanssa, jota rakastaa. Mutta pelatkaa reilua peliä ja myöntäkää, mitä olette tekemässä. Olen toisaalla nostanut esiin muita ihmisryhmiä, jotka rakastavat ihan yhtä aidosti ja epäilemättä haluavat omaa suhdettaan kutsuttavan virallisesti avioliitoksi.

Tämä seikka johtaa meidät toisen keskeisen seikan äärelle. Jani Toivolan mielestä ”[y]hdenvertaisuus, käsitys perheestä, parisuhteesta, rakkaudesta tai sitoutumisesta toiseen ihmiseen ei voi nojata yhdenkään yksittäisen ihmisryhmän vakaumukseen tai arvomaailmaan.” Väite ei ilmeisesti koske sitä äänekästä vähemmistöä, joka vaatii nykyisin kaikkialla maailmassa enemmistöä tunnustamaan heidän käsityksensä ”perheestä, parisuhteesta, rakkaudesta tai sitoutumisesta” täysin samanveroiseksi, yhtä hyväksi ja arvokkaaksi kuin ikiajoista asti tunnustettu heteroseksuaalinen, yhden miehen ja yhden naisen välinen avioliitto on.

Toivola jatkaa muistuttamalla, että (sen kuoliaaksi toistetun ja virheellisesti peliin vedetyn) ”[t]asa-arvon tulisi olla jaettu yhteinen nimittäjä”, kuten se tietysti onkin, koska kaikki ihmiset – eivät kaikki elämäntavat tai ihmissuhdemuodot – ovat jo tasa-arvoisia lain edessä. Mutta mielenkiintoisin on muistutuksen loppuosa. ”Edelleen jokainen voi valita oman tapansa elää.”

Olen asiasta täysin samaa mieltä. Homoseksin poistuttua rikoslaista ja sairausluokituksesta jokainen on voinut ja voi valita oman tapansa elää. Mutta mitä tekemistä tällä on sen kanssa, että valinnanvapauden lisäksi ympäröivä yhteiskunta on julkisen tunnustuksen muodossa, keinolla millä hyvänsä, pakotettava tunnustamaan tämä valinta joka tasolla samanveroiseksi ja yhtä hyväksi kuin perinteinen, ”heteronormatiivinen” valinta?

Toivolan harhautukseen ovat langenneet muutkin. Ensimmäisen siteeratun artikkelin kommenttiosiossa nimimerkki Piippola hämmästelee, kuinka outo tarve on kansanedustaja Mika Niikolla ”ja muilla vastaavilla tunkea ihmisten sänkykammareihin tutkimaan, miten siellä möyritään.” Samaa kysymystä kuulen jatkuvasti. Ovatko ne uskovaiset ihan sairaita, kun niitä kiinnostaa, mitä kaksi aikuista ihmistä omassa makuuhuoneessaan puuhaavat?

Todellisuudessahan se ei kiinnosta ketään – ei kristillisdemokraatteja, ei perussuomalaisia. Se ei voisi vähempää kiinnostaa muita kuin niitä, joilla on toisten seksuaalikäyttäytymisen kyyläämisestä jokin fiksaatio. Suomessa miespari tai naispari – tai vaikka viisi miestä ja kaksi naista – saavat asua samassa taloudessa ja puuhata omien lakanoidensa välissä ihan mitä mieleen juolahtaa, elleivät pahoinpitelyn tunnusmerkit täyty.

Mutta kun se ei riitä. Homo- ja lesbopareille ei riitä, että he saavat elää rauhassa kenenkään kyttäämättä, estämättä, eheyttämättä, pidättämättä tai sekaantumatta. Tähän heillä on ollut oikeus jo kauan. Heille ei riitä sekään, että he nykyään saavat solmia rekisteröidyn parisuhteen, laatia keskinäisen testamentin ja periä toisensa, vuokrata tai omistaa yhdessä asunnon, vierailla toistensa luona sairaalassa, jopa adoptoida toisen osapuolen biologisen lapsen.

Mikä riittäisi? Hullua on, että homo- ja lesboparit haluavat kaikkien sekaantuvan juuri heidän parisuhteeseensa. Mikään ei ole hyvin, ennen kuin yhteiskunta – joka edustaa jokikistä suomalaista tämän yhteiskunnan jäsenenä – ilmoittaa julkisesti ja virallisesti tiedostavansa ja ymmärtävänsä, millä tavalla ja kenen kesken siellä makuuhuoneessa möyritään, ja myöntävänsä tälle parisuhteelle muodollisesti saman aseman, joka heteroavioliitoilla on. Vasta sitten, kun 1) avioliitto, 2) automaattinen yhteinen sukunimi ja 3) perheen ulkoinen adoptio-oikeus on annettu, vähemmistömme on tyytyväinen. Se möyrii hyvillä mielin vasta, kun kaikki muutkin tietävät sen möyrivän, myöntävät tietävänsä tämän ja siunaavat möyrimisen virallisesti suostumalla kutsumaan sitäkin ”avioliitossa” tapahtuvaksi möyrimiseksi.

Käytännössähän kohta 2 on nk. moot point. Yhteisen sukunimen pari saa itse ottaa koska tahansa. Kelpaamatonta on se, ettei sukunimeä tällä hetkellä anneta automaattisesti. Se todistaa, ettei samaa sukupuolta olevien parisuhde ole yhteiskunnan mielestä sama asia kuin heteroavioliitto, mikä on kauhea signaali. Myös kohta 3 on täysin merkityksetön, koska mikään maa ei antaisi ei-biologista lasta homoparille. Oikeus ilman sen reaalista toteuttamismahdollisuutta ei voi olla elämän ja kuoleman kysymys, ellei kaivata nimen omaan muodollista tunnustusta. Ja sehän kohta 1, kuten koko paketti, on. Kaikki eivät suostu sanomaan, että se, mitä olette valinneet, on meistäkin sangen hyvää.

Ei kyse ole valinnanvapauden puuttumisesta eikä ihmisten välisestä tasa-arvosta. Kyse on siitä, että sinut ja minut on lain voimalla pakotettava tunnustamaan, että homoseksuaalin tapa toteuttaa omaa valinnanvapauttaan on täsmälleen samanveroinen tapa kuin ikiaikainen, perinteinen avioliitto. Yhteiskunnan on taputettava häntä ja hänen kumppaniaan julkisesti olkapäälle, myönnettävä heidän parisuhteelleen sama virallinen arvo ja erityisasema, sama nimi. Tuo arvo on tosin aikaa sitten kärsinyt inflaation avosuhteiden ja avioerojen yleistyttyä, mutta niin kauan kuin se on edes nimellisesti olemassa, homo ei saa rauhaa. Miltä? En itse asiassa tiedä.

Missä muussa yhteydessä tahansa voisi ajatella, että rauhaa kaivataan syyttävältä omaltatunnolta. Suomalaisella mieshenkilöllä on esimerkiksi oikeus käydä strippiklubeilla. Poliisi ei vie putkaan eikä psykologi eheytä. Mutta yhtäkkiä viisikymppinen Pentti alkaa yleisönosastoissa, keskusteluohjelmissa ja julkisissa tilanteissa paitsi huudella ääneen ravaavansa strippiklubeilla, myös vaatia kaikkia muita tunnustamaan virallisesti, että hänen tapansa on yhtä hyvä ja samanveroinen kuin useimpien muiden viisikymppisten tapa – nauttia lähinnä oman puolison alastomasta vartalosta ja satunnaisesta pornolehdestä. Voi toki olla, että valitut elämäntavat ovat samanveroiset. Mutta se, että yksi mies alkaa vaatia omalleen toisten tunnustusta ja hyväksyntää, herättää välittömän epäilyksen: Pentti ei ole sinut oman valintansa kanssa. Hän tuntee tekevänsä jotain väärää ja epänormaalia, eikä saa rauhaa, ennen kuin pääministeri toteaa leimatulla paperilla: ”Pentti, olet sinä ihan yhtä hyvä mies kuin kaikki muutkin.”

Tämä profilointi ei tietenkään koske homoseksuaaleja. Ylipäätään koko tilanne on täysin epäanaloginen, epäreilu, epäjohdonmukainen ja niin epää kuin olla voi. Tällaisen rinnastuksen esittäjä olisi hirveä, suvaitsematon natsirasistisyrjijähomofoobikko. Mutta siitä huolimatta olisi mukavaa, jos aktivistit voisivat reilusti myöntää haluavansa muuttaa avioliiton määritelmää ja olemusta eivätkä valittaisi olemattomasta epätasa-arvosta. Olisi mukavaa, jos he voisivat reilusti myöntää, että he haluavat ennen muuta enemmistön julkista ja virallista tunnustusta, oman valintansa julistamista aivan samanveroiseksi kuin se valinta, joka sukupolvesta toiseen on tuottanut ja kasvattanut seuraavan sukupolven yhteiskuntiin eri puolilla maailmaa.

Ja tietenkin olisi mukavaa, jos he jättäisivät minut rauhaan. Lakkaisivat vaatimasta minua tunnustamaan asiaa, jota en minkään logiikan ja todisteiden valossa voi rehellisesti tunnustaa. Eläisivät oman valintansa kanssa; möyrisivät, kun laki sen sallii. Antaisivat minun tasa-arvoisena yhteiskunnan jäsenenä pitää miehen ja naisen välistä, elinikäistä avioliittoa erityisessä asemassa, jossa sitä on aina pidetty, ja möyriä omalla tahollani. Pakottamatta ja vaatimatta minulta taputusta selkään. Hehän ovat käsittääkseni sitä mieltä, että edelleen jokainen voi valita oman tapansa elää.

Vai koskiko sekin vain vähemmistöjä?