Tapasin eilen rakkaan ystäväni Yrjänän. Hän ilmoitti aikovansa vihdoinkin hankkiutua leikkaukseen.
Leikkaukseen? Tiedustelin, oliko hän ollut pitkäänkin sairas kertomatta minulle.
Silloin Yrjänä pudotti pommin. Hän paljasti, ettei edes lapsuudessaan ollut voinut kokea ruumistaan omakseen. Siksi hän oli lopulta – näin nelikymppisenä, kärsittyään tilanteesta salaa ja kauan – päättänyt ”korjata” tilanteen lääketieteellisellä operaatiolla. Sen jälkeen hän myös vaihtaisi nimensä asianmukaisesti ja saisi vihdoin elää ”kokonaisena ihmisenä”, kuten hän asian ilmaisi.
Erehdyin huomauttamaan, että ”korjata” voi ainoastaan jotakin, mikä on rikki. Hänhän oli syntynyt täyden kympin poikana eikä hänen ruumiissaan ollut mitään kliinisesti todennettavaa vikaa. Yrjänän suunnittelemaa operaatiota, jollaisia harva lääkäri olisi valmis suorittamaan, kuvasi kaikessa rehellisyydessä parhaiten sana silpominen.
Yrjänä loukkaantui ja totesi, että tuonkaltaisella leimaavalla kielenkäytöllä vähemmistöjä aina syrjitään. Ihmisen aito identiteetti kiistetään, kun annetaan ymmärtää, ettei hänen kokemuksensa olisi tosi.
Myönsin, että kokemus toki on aina kokijalleen tosi sikäli, että kukaan ei kuvittele kokevansa jotakin, mutta ei oikeasti koekaan. Ihmisen oma kokemusmaailma ei kuitenkaan ole erehtymätön, ja siksi hän voi kokea asian X olevan tavalla, joka ei vastaa objektiivista todellisuutta. Tällöin kokemuksen sisältö ei ole tosi, vaikka kokemus itse ilmiönä on.
Esimerkiksi ystäväni kokemus omasta ruumiistaan, huomautin, ei ole automaattisesti tosi sisältönsä puolesta. Se ei luotettavasti todista, että hänen ruumiinsa todella on virheellinen ja vaatii korjaamista. Asia voi myös olla päinvastoin: virhe voi olla hänen sisäisessä maailmassaan ja dissonanssi johtuu siitä, ettei tuo sisäinen maailma sovi yhteen täysin kunnossa olevan ulkoisen todellisuuden kanssa. Ottaen huomioon, kuinka tarkoituksenmukainen hänen ruumiinsa nykyisellään on, on jopa todennäköisempää, että vika on mielessä eikä ruumiissa. Yrjänän olisi järkevää ottaa tämä lähtökohdaksi ja hyväksyä se, että – niin kulttuurimme vastaista kuin tämän sanominen onkin – eräs hänen kokemuksistaan on yksinkertaisesti väärä.
Vakuutteluyrityksistäni huolimatta Yrjänä matkustaa viikonloppuna itärajan taakse. Siellä moskovalainen kirurgi amputoi hänen vasemman käsivartensa olkapäästä varsin edulliseen hintaan. Yrjänä palaa Suomeen, marssii maistraattiin ja vaihtaa etunimensä paremmin uutta ruumistaan vastaavaksi. Hänet tunnetaan jatkossa nimellä Uuno (lat. uno = yksi).
Katsos, kysymys ei ollut sukupuolenvaihdoksesta. (Kuvittelitko niin?) Yrjänällä on BIID eli eheän ruumiinkuvan häiriö. Tällaisesta häiriöstä kärsivä henkilö kokee, että jokin hänen täysin terveistä raajoistaan ”ei kuulu” ruumiiseen, ja asia vaivaa häntä. Hän ei tunne ruumista omakseen, ennen kuin – niin hän ainakin uskoo – kyseinen raaja amputoidaan.
Erimielisyyksistämme huolimatta minulla ja ystävälläni Yrjänällä on paljon yhteistä. Erityisesti meitä molempia hämmästyttää, että länsimainen lääketiede (ja yhteiskunta) tunnistaa yksilön häiriintyneet halut helposti, jos kysymys ei ole seksuaaliasioista. Anatomisesti tervettä miestä ei suostuta hoitamaan amputaatiolla, vaikka hän olisi tyytyväisempi niin – mutta jostakin merkillisestä syystä hänet voidaan leikellä naisen näköiseksi.
2000-luvun länsimaisessa maailmankatsomuksessa yksilön sukupuoliset halut ja kokemukset ovat aina pyhiä, oikeita ja erehtymättömiä; niiden edessä jopa biologisten itsestäänselvyyksien on notkistettava polvensa. Tätä Yrjänä ei meinaa käsittää.
En minä liioin.
reunahuomautuksia 
Uuno Kailas kirjoitti aiheesta novellin jo joskus 1920-30-lukujen taitteessa. Sen nimi on ”Nämä kaksi jalkaa eivät sovi minulle”. Novellissa raajarikko poika pääsee leikkaukseen, jossa hänen jalkansa korjataan terveiksi. Sen sijaan että olisi iloinen ja onnellinen uusista, terveistä ja toimintakykyisistä jaloistaan, poika alkaakin tuntea vierautta niitä kohtaan.